Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.
Hiljennetyt taistelut
Keskustellessamme siirtolaisista, vammaisista, homoista, köyhistä ja niin edelleen jäämme harvoin kuulemaan mitä heillä on todella sanottavana. Itse asiassa tähän keskustelukulttuuriin – meidän keskustelukulttuuriimme - kuuluu olennaisena osana näiden erilaisten toisten puolesta puhuminen.
Tämä puolesta puhuminen voi olla sekä positiivista, että negatiivista.
Esimerkkinä hyvästä tarkoituksesta, mutta huonosta toteutuksesta kertoo tilanne, johon jouduttiin tanskalaisella queer-klubilla. Dj pisti feministikasetin soimaan, ja kyseiseltä kasetilta virtasi klubille seksuaalissävytteinen musa.
Paikalle rynnisti nuori poika ja hajotti kasetin. Henkilö, joka ei ollut koskaan tuntenut naisvihamielistä ilmapiiriä hartioillaan, ja jolla ei ollut mitään tekemistä feministisen taistelun kanssa teki teon, jolla loppupeleissä oli ainoastaan antifeministinen vaikutus. Siis feministisessä tarkoituksessa, tietysti.
Tällaiset konfliktit eivät ole turhia, jos opimme niistä jotain. Eräs people of color –aktivisti sanoi minulle hiljattain että minun – valkoisena, ja siten auttamattomasti etuoikeutettuna - kannattaisi luopua kaikista yrityksistä olla poliittisesti korrekti keskustellessani ei-valkoisuudesta .
”Vain avaamalla poliittisen konfliktin voimme päästä keskusteluun asian oikeasta sisällöstä” hän sanoi.
Poliittiset konfliktit syntyvät kun etuoikeuksia ei nähdä. Vain tunnistamalla etuoikeudet osaamme suhtautua niihin järkevästi. Silloin niille voi tehdä jotain. Ja toisaalta, silloin niillä voi tehdä jotain.
Etuoikeuksia on monenlaisia, ne voivat liittyä luokkaan, sukupuoleen, vammattomuuteen, koulutukseen, syntyperään ja niin edelleen. Jos ymmärrämme etuoikeuksien luonteen, meillä on mahdollisuus todella muuttaa yhteiskuntaa.
Samalla joudumme myöntämään, että ei ole sama asia haukkua Kyläsaaressa leiriytyvää romania kuin Punavuoressa viilettävää hipsteriä. Eikä ole sama asia vihata homokulttuuria kuin vihata heteronormatiivisuutta.
Ennen kaikkea kysymys on valtasuhteista, ei ihmisistä. Kysymys koskee myös yhtä lailla yhteiskunnallista tulonjakoa kuin kulttuurisia normeja.
Valkoisessa Suomessa näiden vaikeiden kysymysten kanssa kamppailee erityisesti rasisminvastainen liike, sillä valkoisten johtama rasisminvastainen liike ei voi koskaan määritellä taistelun sisältöä tai päämääriä.
Ja näin tosiasiassa tapahtuu, vaikka useasti olisi mahdollisuus tehdä toisenlaista politiikkaa. Hyvän esimerkin valkoisjohtoisesta monikulttuurisuuskeskustelusta antoi tilanne, jossa Taiteen keskustoimikunta taannoin jätti valitsematta Alexis Kouroksen monikulttuurisuusjaostoon, johon ei näin jäänyt ainoatakaan siirtolaisjäsentä.
Mutta mitä tälle gordionin solmulle olisi siis tehtävä? Vastaus ei ole poliittisesta kamppailusta pidättäytyminen, sillä etuoikeutettujen rintamat tuskin lakkaavat tulittamasta heikompiaan.
Tässä kohtaa on hyvä ottaa esille liittolaisuuden mahdollisuus, sen vaikeudesta ja ongelmallisuudesta huolimatta. Etuoikeuksiaan voi hyödyntää, esimerkiksi käyttämällä niitä poliittisia paikkoja, jotka avautuvat koulutuksen, sukupuolen tai luokan takia. Ottamalla henkilökohtaisia riskejä toisten puolesta on myös toisinaan mahdollista helpottaa muiden taisteluja määrittämättä niiden sisältöä.
Aina liittolaisuutta ei tarvita.
Sunnuntaina romanit sulkivat Bordeaux'n ohi kulkevan moottoritien Lounais-Ranskassa vastalauseeksi presidentti Nicolas Sarkozyn romafobiselle politiikalle. Sarkozy on ilmoittanut häätävänsä kolmen kuukauden aikana 300 romanileiriä.
Jussi Pajunen, toivon että olet kuulolla.

Kommentoi 30 kommenttia