Viha synnyttää vihaa. Kaikki
vihaisuus on pahaa. All we need is love! Tässä kolme teesiä, jotka
eivät auta meitä tällä hetkellä eteenpäin.
Viha on vaarallista kun se leimahtaa
tuhoavaksi väkivallaksi. Yksittäisiä leimahduksia vaarallisempi on
kuitenkin järjestelmällisen alistamisen politiikka, jota
ympärillämme harjoitetaan.
”En koskaan osallistu mielenosoituksiin” sanoi ystäväni
vuosia sitten. ”Ne ovat aina liian yksinkertaisia, ja yhdenmukaiset massat
pelottavat minua.”
Ja totta, varsinkin isoihin mielenosoituksiin on aina
jännittävä osallistua. Tylsistyttääkö yhdenmukaisuuden vaatimus poliittisen
muutosvoiman kärjen? Mitä osallistumiseni liikehtivään massaan merkitsee?
Oli aika ennen Utyöaa, ja aika sen jälkeen. Jos nyt emme tarkastele valtakulttuurimme vihamielisyyttä erilaisuutta kohtaan, saattaa olla liian myöhäistä. Erilaisuus ei katoa maailmasta, mutta erilaisena eläminen muuttuu aina vaarallisemmaksi.
Valkoisuus ei ole ihonväri. Se on valtasuhde, joka tekee mahdottomaksi ymmärtää, miltä arkipäivän rasismi tuntuu.
On kuitenkin selvää, että tässä maassa on tapahtunut jotain. Fatim Diarra kuvaa muuttunutta ilmapiiriä näin:
”Nyt kun kävelen yksin kotiin pimeällä ja minua vastaan kävelee yksinäinen hahmo menen kananlihalle ja minua pelottaa, koska en ole valkoinen.”
Luennoin viikonloppuna joukolle lapsia ja nuoria antirasismista. He olivat lähettäneet kirjoituksen, valokuvan tai sarjakuvan kilpailuun, ja heidät oli valittu monien satojen joukosta.
Siinä he istuivat, nuoret intosielut, jotka olivat matkustaneet paikalle pitkiä matkoja eri paikkakunnilta ympäri maata. Ja epävarmoina ja varmoina samaan aikaan, innokkaina he katsoivat minua avoimin silmin. Ikää heillä oli 10-vuotiaista 19-vuotiaisiin.